Täydenkuun aika
Sumu kiemurteli tuulen henkäyksien liikuttamana suon yllä. Tunnelma oli tiivis ja ilmaa voisi leikata veitsellä. Selkäpiitä pitkin hiipi kalman tunne.
Hiljaisuuden rikkoi rysähtely, kuin joku painava olisi heitellyt itseään jokaista eteen tulevaa puuta päin. Ohitse vilahteli pystyyn kuolleita mustia puita, jotka olivat peittyneet inhottavalta tuoksuvaan liukkaaseen sammaleeseen ja suosta nousevaan liejuun. Vaikeasti hengitettävä kylmä ilma tuntui takertuvan kurkkuun ja tukehduttavan väkisin muutenkin juoksusta hengästyneen pojan.
Oli vaikea nähdä eteensä ja taaksepäin vilkuilu ei auttanut yhtään. Kylmät tuulenhenkäykset saivat nuoren pojan paljaan ihon nousemaan kananlihalle. Suurin osa hänen vaatteista oli repeytynyt kohti kurkottaviin oksiin, ihan kuin ne olivat yrittäneet estää häntä. Hänen lihaksiaan särki kaikesta juoksemisesta ja keuhkot tuntuivat kohta räjähtävän kappaleiksi, mutta hän ei voinut pysähtyä, ei nyt, ei koskaan. Se jahtasi häntä. Poika ei halunnut jäädä sen hampaisiin, jotka olivat värjääntyneet punaisiksi ja valuivat vieläkin verta edellisen uhrin takia. Hänen kauniin morsionsa verta.
Kyyneleet vierivät pojan kasvoja pitkin tämän pakottaessa jalkansa liikkumaan eteenpäin, nopeampaa, lujempaa. Hän pystyi melkein tuntemaan olennon kuuman hengityksen niskassaan, polttavana. Hengitys oli raskasta ja haisi oksettavalta, ruumiilta ja vereltä ja toi mieleen epämiellyttävimmän näyn ikinä, se ei ikinä jättäisi häntä, vaikka hän selviytyisi pakoon.
Kammottavat muistikuvat nousivat pojan silmien eteen. Muistikuvat mustasta karvaisesta olennosta, himosta kiiluvista punaisista silmistä, pimeyteen katoavasta kirkunasta, matkasta pienelle aukiolle metsän läpi, verille raadellusta ruumiista, jota ei olisi edes tunnistanut ilman ennen kaunista hääpukua, joka oli nyt repeytynyt ja tahriintunut kirkkaan punaiseen vereen. Ja ne kasvot, ne kauniit kasvot. Kasvot, jotka olivat pilalla, ikuisesti. Kolme pitkää haavaa pilasi ne nyt. Naisen toinen silmä oli hajonnut silmäkuoppaan ja levittänyt sisältönsä ulkopuolelle. Keskiruumiistakaan ei ollut paljoa jäljellä. Koko etumus oli revitty auki ja näytti siltä kuin joku olisi päättänyt tanssia ripaskaa naisen mahan sisällä terävien korkokenkien kanssa. Lattia lainehti suoraan sanottuna kaikesta ylimääräisestä, mikä olisi kuulunut olla vatsan sisällä, ruumiin sisällä.
Ja se olento, joka oli seissyt hurmiosta tärisevänä runnellun ruumiin vieressä, koko karvainen ruumis veren ja sisälmyksien peitossa ja oli näyttänyt siltä, että se hymyili. Teräviä hampaita täynnä oleva suu oli kaartunut irvistyksen tapaiseen hymyyn. Otuksen pää oli kohonnut kohti taivasta, jolla möllötti täysikuu kirkkaana. Sen kuonosta oli kuulunut mitä kamalinta ulvontaa, niin sydäntä riipivää, niin ristiriitaista olennon ulkonäön kanssa, että kaikki, jotka olisivat kuulleet sen, olisivat halunneet repiä sydämensä irti rinnasta vaikka pelkkien kynsien avulla.
Tilanne aukiolla oli johtanut tähän, pakonomaiseen pakenemiseen verenhimoista olentoa karkuun. Juoksu alkoi muuttua epätasaiseksi ja kömpelöksi. Askeleet osuivat välillä harhaan ja jalat lipsuivat hidastaen vauhtia. Pelko tuntui hiipivän pojan sydämeen hiljaa, salakavalasti. Hän tunsi voimiensa ehtyvän ja muutenkin sumun takia heikon näön huonontuvan, kohta hän ei näkisi nenäänsä pidemmälle.
Tulisipa näkyviin portinvartijan mökin ikkunasta kajastavan kirkkaan valon, kauempana siintävän kirkontornin siluetin. Kuuluisivatpa kylän meluisat äänet, lasten nauru, aikuisten raavaitten miesten kiroilu, ehkä jopa kirkon kellon äänet kumahtelevat äänet kaukaisuudesta mäen huipulta. Poika ei voinut toivoa muuta kuin pelastusta, sillä hän oli menettänyt elämänsä tärkeimmän asian.
Luovuttamisen halua kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Olisi parempi vain pysähtyä, sulkea silmänsä ja odottaa takaapäin lähestyvää kuolemaa. Pojan mieli alkoi muuttua sumeaksi ja hän hidasti tahtomattaankin vauhtia kävelyksi ja siitä mateluksi. Raskas hengitys lähestyi, samoin kuin nyt pehmeältä ja unettavalta kuulostavat tömähdykset olennon osuessa maahan jokaisella poikaa lähemmäs tuovalla hypyllä.
Hiljaisuus laskeutui samassa. Ei kuulunut kuin korpin käheä rääkäisy jossain kaukana. Pojan oma hengitys oli kiihtynyt ja sydän tykytti korvissa. Hän yritti pinnistää kuulonsa äärimmilleen, että kuulisi jotain, edes jotain, joka antaisi merkin valmistautua odottavaan kohtaloon. Vaikka miten voisi valmistautua kipuun, joka varmasti räjäyttäisi tajunnan, hampaiden iskeytyessä lihaan ja repiessä sen irti pala, palalta, vaikka hän oli vielä hengissä?
Poika raotti hiukan kiinni painuneita silmiään ja sulki ne saman tien. Hän kuuli ympäriltään hiljaisia askelia. Hengittäen hitaasti sisään ja ulos hän yritti kuunnella mistä suunnasta olento hyökkäisi. Hetkeksi tuli ihan hiljaista, kuului vain tuulen hento humina.
Viiltävän terävät kynnet tuntuivat samassa selässä. Olennon lähestymistä ei kuullut ja nyt oli jo liian myöhäistä. Pimeys sulki kaiken tieltään ja vei kivun mennessään pois sulkien pojan tuulen kylmään syleilyyn.